Toistelen samoja asioita. Et voi ymmärtää miksen jo pääse yli. Et voikaan, enhän ole rikkonut sinua vastaan. Et tule koskaan kokemaan kanssani sitä syvää, luihin asti tunkeutuvaa kipua, surua, jolle ei ole lohtua. Kunpa jokin vain veisi sen pois. Ei vie. Ei nyt.

Se mikä oli minulle pyhää ja koskematonta on nyt palasina. Kuinka hän saattoi vannoa rakkauttaan ja uskollisuuttaan maistraatissa vain hetkeä aiemmin. Kohta unelmat olisivat pieninä sirpaleina. Kysyin sinulta usein, mikä onkaan tärkeintä sinulle avioliitossa. En vieläkään sitä tiedä. Minulta on pohja pudonnut pois. Minulla ei ole enää mitään syytä uskoa rakkautesi aitouteen. Valetta kaikki! Koko avioliitto on arvoton ja pelkkää roskaa.

Varastit minulta luottamuksen....

Selventääkseni asioita kerron joitakin asioita itä tapahtui...

Mies ei arvostanut mua, tuskin koskaan arvostikaan. Tajusin sen vasta myöhemmin. Niin monet asiat sen paljastavat. Kaikki muut meni aina edellä, kaverit ja perhe. Jos joku kaveri soitti ja pyysi apua mies meni heti. Ajoi monta sataa kilometriä heidän asioillaan. Minua ei vienyt edes sairaalan. Matkustelin bussilla rattaitten kanssa ja yritin saada toimitettua kaikki asiat ja raahattua mitä milloinkin. Jotenkin nöyryyttävää, minun olisi pitänyt anella häneltä "could u please"- tyyliin. Minun siis hänen oman vaimon. 

Jos olin kipeä, hän tekeytyi vielä sairaammaksi. En voinut vain olla, maata. Minun oli huolehdittava kodista, tehtävä ruokaa ja katsottava lapsen perään. Synnytyksen jälkeen kun anoppi oli auttamassa niin mies oli kiukkuinen kun en auttanut häntä tarpeeksi. 

Jotenkin mies onnistui sotkemaan kaikki asiat. Oikesti. Vain toinen joka on elänyt samanlaista elämää voi ymmärtää, koska muuten se kuulostaisi vastuuttomalta ja toista syyllistävältä. Ennen miestä elämäni oli kohtalaisen mallillaan. Pikkuhiljaa vuosien varrella kun en ollut enää töissä luottotietoni menivät miehen ansioista, kaveripiiri harveni ja kaikkea muutakin tapahtui. Aina se onnistui sotkemaan kuviot. Jos olin menossa töihin aamulla, niin mies pyysi odottamaan että hän veisi. Lopputuloksena että myöhästyin tai olin melkein myöhässä jatuvasti. Hän halusi minun menettävän työpaikan. Yhden kerran mies vei pakettini postiin kun itse halusi. En tiedä, mutta lopputulos oli että hän oli laittanut aivan väärän osoitteen. Tahallaan tietenkin. Muutamat kaveri suhteet meni poikki hänen takia. Hän keksi valheita joiden mukaan oli kuullut juttuja hänestä kylillä. Mikä tarkoitti että ystäväni oli vuotanut. Myöhemmin ymmärsin että tämäkin oli vain katala ansa ja juoni.

Kuinka hän saattoi kohdella minua väkivalloin kun olin raskaana? Yhden kerran hän repi hiuksista, puristi ranteista ja tönäsisi sängylle. Raskaana olevan naisen? Olin ihan shokissa. Miehen perhe oli käymässä ja olivat pahoillaan tapahtuneesta. Kerta oli jo tapahtunut, odotin vain seuraavaa kertaa. Pahempaa ei sattunut, mutta hän töni toistuvasti riitojen yhteydessä, uhkali väkivallalla. Kertoi sairaita puukotusjuttuja tuttavapiirissään pelottelutarkoituksenaan. 

En jaksa kirjoittaa enempää, raskasta...

Olen ihan jumissa. Ahdistaa. Mies kysyi tulenko skypeen, sanoin meneväni kohta nukkumaan. Ei huvita. En osaa sanoa sille mitään. Mitään mikä veisi meitä eteenpäin. En jotenkaan uskalla lupailla liikaa tulevaisuudesta. Kaikki näyttää liian epävarmalta. Välillä tuntuu ettei enää koskaan takaisin siihen samaan suohon. Toisinaan haaveilen yhteisestä elämästä. En tiedä. Ei se ole kuitenkaan muuttunut miksikään, samaa vanhaa.

Kaikki näyttää sumuiselta, epäselvältä.Mitäköhän tästä vielä tulee...

Tänään kaikki näyttää niin harmaalta. Sateinen sää vahvistanut vain sitä syvää epätoivoa, tyhjyyttä. Kamala edes ajatella näin. Minulla on maailman rakkain pieni tyttö. Hän on tällä hetkellä ainoa asia mikä tuntuu merkitsevän jotain. Kaikki muu näyttää merkityksettömältä. Tulevaisuus ihan sumun peitossa. 

Puhuin taas miehen kanssa, monta tuntia. Tapeltiin niinkuin aina. Puhuttiin myös anopista. Ihme ettei suuttunut pahasti, ei ole antanut yleensä kritisoida ollenkaan. Sanoin asioita mitkä häiritsivät, ei keretty pitkään jutella anopista, hän lähti nukkumaan...

Voi jos se ihminen vaan katoaisi elämästäni, kokonaan. Niin ettei tarvisi ollenkaan nähdä. No sitten ei näkisi tyttökään. Mutta kun tämä on niin vaikeeta. Joutuu repimään henkisesti itseensä edes takaisin. Ja lopulta kun kysyn itseltäni miksi edes menisin takaisin? En tiedä vastausta. 

Katsotaan mitä tiedän huomenna....

Mies laittoin viestiä. Pyysi tulemaan Skypeen. Menin. Hänellä oli paljon sanottavaa. Niin minullakin. Riitelimme niinkuin aina, paljon vihaisia viestejä. Mutta en anna hänen kohdella minua miten sattuu. Lopuksi aina sama kysymys. Tuletko takaisin ja yritämme uudestaan vai pysytkö siellä missä oletkin? En voi mennä takaisin. Ei nyt. Se olisi aivan hulluutta. En voi unohtaa niitä loukkauksia ja ikäviä vihjailuja minua, isänmaatani, perhettäni tai ihmisarvoani kohtaan. En voi unohtaa niitä lukemattomia iltoja jolloin itkin vessassa kun hän olisi raivostunut nähtyään minun itkevän. En voi unohtaa sitä kesäyötä jolloin alkuraskauden pahoinvoivana lähdin kotoani kun mies lähti suutuspäissään jonnekkin. Olin liian hajalla. Bussista päästyäni juoksin kilometrin sillä olinhan kaupungin pahamaineisemmassa kaupunginosassa. Kaikki nöyryytykset. Rahatta jättämiset. Muistan yhä miltä tuntui olla nälkäinen. Jääkaapissa ei ollut juuri mitään. Söin vähemmän ettei mieheni olis raivonnut nälkäisenä minulle. Kaikkea sitä paskaa. 

Eihän minua ole koskaan rakastanut, oikesti, niinkuin rakastaa kuuluisi. Huolehtia, välittää ja tukea. Se että hän rakastaisi olisi silkkaa itsepetosta.

Rakkaus. Katala ansa johon lankesin.