Tänään kaikki näyttää niin harmaalta. Sateinen sää vahvistanut vain sitä syvää epätoivoa, tyhjyyttä. Kamala edes ajatella näin. Minulla on maailman rakkain pieni tyttö. Hän on tällä hetkellä ainoa asia mikä tuntuu merkitsevän jotain. Kaikki muu näyttää merkityksettömältä. Tulevaisuus ihan sumun peitossa. 

Puhuin taas miehen kanssa, monta tuntia. Tapeltiin niinkuin aina. Puhuttiin myös anopista. Ihme ettei suuttunut pahasti, ei ole antanut yleensä kritisoida ollenkaan. Sanoin asioita mitkä häiritsivät, ei keretty pitkään jutella anopista, hän lähti nukkumaan...

Voi jos se ihminen vaan katoaisi elämästäni, kokonaan. Niin ettei tarvisi ollenkaan nähdä. No sitten ei näkisi tyttökään. Mutta kun tämä on niin vaikeeta. Joutuu repimään henkisesti itseensä edes takaisin. Ja lopulta kun kysyn itseltäni miksi edes menisin takaisin? En tiedä vastausta. 

Katsotaan mitä tiedän huomenna....