Asumusero. Se alkoi kaksi kuukautta sitten virallisesti. Mutta oma kämppä oli heinäkuun lopusta alkaen. Miltä tämä nyt sitten tuntuu? Alkuun tunsin euforista vapaudentunnetta, sainhan elää omaa elämääni ja tehdä mitä halusin. Olla vapaa, hengittää. 

Ensimmäiset päivät olivat upeita, tyhjä kämppä ja uusi puhdas sivu elämässä. Sain aloittaa kaiken alusta, kirjaimellisesti. Oli vielä hetken kesää jäljellä ja nautin viimeisistä valoisista illoista. Lueskelin lehtiä ja olin tyttöni kanssa puistoissa. 

Kuukauden jälkeen iski takapakki, Oikeasti. Tällaistako tämä nyt sitten olisi? Iltaahdistus oli valtava, ruoka ei mennyt alas. Oliko kaikki vain mieleni rakentamaa harhaa? Olivatko tilanteet ja sanat oikeasti iskeneet tikareiden lailla sydämeeni? Olinko sittenkin sekoamassa? Mieshän vaikutti kauemman matkan päästä ihan fiksulta ja nomaalilta. Taisin sittenkin liioitella. Ei, kyllä se kaikki oli totta. Helvettiä maan päällä, juoksuhiekkaa jalkojeni alla. Mutta entä jos hän oikeasti muuttuisi niinkuin lupasi. Monet kerrat. Sanoi menevänsä terapiaan. Menikin. Mitä jos hän ei enää odottaisikaan muutosta vaan menisi jonkun muun kanssa naimisiin ja olisi katkera vuosien päästä koska en uskonut hänen muuttuvan?

En voinut ajatella näin. Minun oli oltava itselleni rehellinen. Yritin, kaikkeni. Lopulta en enää voinut syödä, hengittää omassa kodissani. Olin liian ahdistunutm kärsivä. Minun oli tehtävä valinta. Tyttäreni ja itseni vapaus vai varjona eläminen ja koko minuuteni tuhoaminen, häkkilintuna olo. Valitsin elämän. Tyttäreni tähden.

Nyt kun kaksi kuukautta on mennyt. Päivät juoksevat joutuisasti tyttäreni kanssa puuhaillessa. Mutta illat itken, syvää, pohjatonta surua. Sitä kaikkea. Luovuin miehestä. Samalla jouduin sen kipeän tosiasian eteen että tyttärelläni  ei tulisi koskaan olemaan ydinperhettä eikä biologista isää tukenaan. Oli niin paljon muutakin mistä oli luovuttava. Usko avioliiton jatkuvuuten kunnes kuolema erottaa sai vakavan kolauksen. Kaikki oli romuttunut. Vanhat tutut rutiinit, ruuat, miehen sukulaiset, kaikki oli mennyttä. Tulevaisuus.

Ei auttanut muu kuin tosiasioiden nieleminen. Olihan selvittävä hengissä. Jatkettava elämää ja tehtäviä uusia suunnitelmia.