Mies laittoin viestiä. Pyysi tulemaan Skypeen. Menin. Hänellä oli paljon sanottavaa. Niin minullakin. Riitelimme niinkuin aina, paljon vihaisia viestejä. Mutta en anna hänen kohdella minua miten sattuu. Lopuksi aina sama kysymys. Tuletko takaisin ja yritämme uudestaan vai pysytkö siellä missä oletkin? En voi mennä takaisin. Ei nyt. Se olisi aivan hulluutta. En voi unohtaa niitä loukkauksia ja ikäviä vihjailuja minua, isänmaatani, perhettäni tai ihmisarvoani kohtaan. En voi unohtaa niitä lukemattomia iltoja jolloin itkin vessassa kun hän olisi raivostunut nähtyään minun itkevän. En voi unohtaa sitä kesäyötä jolloin alkuraskauden pahoinvoivana lähdin kotoani kun mies lähti suutuspäissään jonnekkin. Olin liian hajalla. Bussista päästyäni juoksin kilometrin sillä olinhan kaupungin pahamaineisemmassa kaupunginosassa. Kaikki nöyryytykset. Rahatta jättämiset. Muistan yhä miltä tuntui olla nälkäinen. Jääkaapissa ei ollut juuri mitään. Söin vähemmän ettei mieheni olis raivonnut nälkäisenä minulle. Kaikkea sitä paskaa. 

Eihän minua ole koskaan rakastanut, oikesti, niinkuin rakastaa kuuluisi. Huolehtia, välittää ja tukea. Se että hän rakastaisi olisi silkkaa itsepetosta.

Rakkaus. Katala ansa johon lankesin.